Tasa-arvo ei ole itseisarvo.
Se on arvotyhjiö.
Arvo on rakenteeltaan hierarkkinen: jokin on parempaa kuin jokin muu.
Kun kaikki asetetaan samaksi, mitään ei enää arvioida.
Kun mitään ei arvioida, moraali lakkaa toimimasta.
Täydellinen tasa-arvo ei tuota oikeudenmukaisuutta, vaan yksiarvoisuutta.
Yksiarvoisuus johtaa väistämättä totalitarismiin:
kaikki on samaa, siksi kaikki on pakko olla samaa.
Etiikan tehtävä ei ole tasata eroja, vaan tunnistaa ne.
Erotella hyvä huonosta.
Arvokas vähemmän arvokkaasta.
Tasa-arvo kieltää tämän erottelun – siksi se on perusluonteeltaan epäeettistä.
Erityisen turmiollista tasa-arvo on silloin, kun sitä rakennetaan etuoikeuttamalla tai ansioita kiistämällä.
Etuoikeuttaminen rikkoo oikeudenmukaisuuden.
Ansioiden kiistäminen rikkoo vastuun ja merkityksen.
Oikeudenmukaisuus ei tarkoita samaa lopputulosta, vaan samaa mittaa.
Ansiot ratkaisevat – ei tausta, ei identiteetti, ei ryhmä.
Arviointi ei ole syrjintää.
Arvioinnin kieltäminen on moraalin kieltämistä.
Myöskään keinotekoinen “samalle lähtöviivalle asettaminen” ei ole oikeudenmukaista.
Elämä ei ala tyhjästä, eikä todellisuutta voi oikaista ilman, että se vääristyy.
Sukupuolen, taustan tai muun ulkoisen tekijän ei tule vaikuttaa.
Vain teot, kyvyt ja vastuu.
Kun resursseja jaetaan, joku aina saa ja joku jää ilman.
Siksi suosiminen synnyttää aina katkeruutta – väite “ei kenenkään kustannuksella” on harhaa.
Tasa-arvo liikkuu ryhmissä.
Oikeudenmukaisuus koskee yksilöä.
Oikeudenmukaisuus ei ole tasa-arvoa.
Se on ansaintaa.