Henkinen minä
Henkinen minä
Ihminen ei ole vain ruumis.
Se, mikä tekee sinusta sinut, ei ole näkyvää eikä mitattavissa.
Jos keskityt koko elämäsi vain ulkokuoreen, jäät henkisesti aliravituksi – vaikka kaikki muu näyttäisi olevan kunnossa.
Ihminen on sekä fyysinen että henkinen olento.
Emme ole ensisijaisesti ruumiita, joilla on sielu, vaan henkisiä olentoja, joilla on ruumis ja inhimillinen kokemus.
Fyysinen keho on välttämätön, mutta se ei selitä ihmisyyttä.
Luut, lihakset, veri ja iho muodostavat biologisen kokonaisuuden, mutta saman löydät myös eläimestä. Biologia selittää toiminnan, ei persoonaa.
Se, mikä tekee ihmisestä ainutlaatuisen, on näkymätöntä.
Ajattelu, tietoisuus, arvot, omatunto, mielikuvitus ja kyky nähdä merkityksiä eivät ole aineellisia, vaikka ne ilmenevät aineen kautta.
Ruumis on ulkokuori, ei identiteetti.
Sen tehtävä on kantaa ja mahdollistaa koko ihmisyyden toteutuminen – ei olla elämän päämäärä tai arvon mittari.
Kun ihminen samaistaa itsensä pelkästään ulkonäköön, suorituksiin tai fyysisiin ominaisuuksiin, seurauksena on sisäinen köyhtyminen.
Merkitys alkaa puuttua, ja elämä kapenee pinnaksi, vertailuksi ja hyväksynnän etsimiseksi.
Henkinen nälkä ei täyty kehon huoltamisella yksin.
Se täyttyy merkityksestä, suuntautumisesta ja yhteydestä – itseen, toisiin ja maailmaan.
Ihminen voi olla fyysisesti terve ja silti henkisesti aliravittu.
Tämä ristiriita on monen levottomuuden ja onnettomuuden taustalla.
Todellinen hyvinvointi syntyy, kun ihminen tunnistaa olevansa muutakin kuin ruumiinsa.
Kun keho on väline, ei minä.
Ja kun henkinen ulottuvuus saa kasvaa ja ohjata elämää.
