Anteeksianto

Anteeksianto ei synny ilman syytöstä.
Se edellyttää, että ihminen on kokenut tulleensa loukatuksi, väärin kohdelluksi tai petetyksi.

Anteeksiannon puute ei ole moraalinen vika, vaan psykologinen sidostila.
Kun ihminen jää kiinni syyttämiseen, huomio pysyy menneessä tapahtumassa ja toisessa ihmisessä. Tämä sitoo energiaa, kaventaa ajattelua ja ylläpitää sisäistä jännitettä.

Anteeksiannon oppiminen ei tarkoita tekojen hyväksymistä.
Se tarkoittaa väärinkäsitysten oikaisemista ja sen tunnistamista, ettei toisten teot määritä omaa arvoa tai identiteettiä.

Kun ihminen lakkaa syyttämästä, tarve anteeksiannollekin vähenee.
Tilalle tulee selkeys: tapahtunut tunnistetaan, siitä opitaan ja vastuu omasta elämästä palautuu itselle.

Anteeksianto on kykyä irrottautua jatkuvasta sisäisestä vastakkainasettelusta.
Se ei vaadi rakkautta, vaan rajallisuuden hyväksymistä — sen, että ihmiset toimivat usein tietämättömyydestä, pelosta tai keskeneräisyydestä käsin.

Mark Twain kuvasi tätä osuvasti:
“Anteeksianto on tuoksu, jonka orvokki levittää kantapäälle, joka on sen juuri rusentanut.”

Tutkimusten mukaan pitkäaikainen kielteinen tuomitseminen ja katkeruus liittyvät:

• lisääntyneeseen stressiin
• kehon jännitystiloihin
• heikentyneeseen hyvinvointiin

Anteeksianto ei korjaa mennyttä, mutta se voi vapauttaa tulevaa.

Virike ei kehota anteeksiantoon.
Se auttaa ymmärtämään, miksi anteeksianto voi olla toimiva ratkaisu ja milloin se ei ole vielä mahdollinen.