Aika on erottamaton osa ihmisen kokemusta.
Se ei ole vain ulkoinen mittayksikkö, vaan sisäänrakennettu tietoisuuteemme.
Tapahtumat jättävät jälkiä ympäristöön, mutta ennen kaikkea mieleemme.
Mieli kertoo lakkaamatta tarinaa siitä, mitä on tapahtunut ennen — ja ennakoi, mitä on tulossa seuraavaksi. Ihminen elää harvoin tässä hetkessä; hän elää muistissa ja odotuksessa.
Aristoteleen mukaan aika on muutoksen mitta.
Jos mikään ei muutu, aikaa ei ole.
Tiede on onnistunut tekemään päteviä havaintoja maailmasta vain silloin, kun huomio on kiinnitetty muutokseen. Pysyvä ei ole mitattavaa. Universumissa ei ole mitään täysin muuttumatonta.
Tästä seuraa paradoksi:
mitä tarkemmin yritämme kuvata maailmaa sellaisena kuin se on, sitä selvemmäksi käy, ettei mikään pysy paikallaan.
Ehkä aika ei olekaan muuta kuin ajan tunne.
Se, mikä saa ihmisen kärsimään, ei ole menneisyydessä eikä tulevaisuudessa.
Se on tässä — muistissamme ja odotuksissamme.
Koska kaikki, mikä alkaa, myös päättyy, joudumme väistämättä luopumaan siitä, mihin kiinnymme. Kärsimys syntyy siitä, että tietoisuus ymmärtää tämän, mutta mieli vastustaa sitä.
Ajan ymmärtäminen ei ole hallintaa. Se on suhteen kirkastamista muutokseen.
Kun ihminen oppii näkemään, miten hänen mielensä liikkuu ajassa, hän alkaa vapautua siitä, että mennyt määrittää liikaa ja tuleva ohjaa liikaa.
Aika ei pysähdy. Mutta suhtautuminen siihen voi muuttua.
Lähteet ja vaikutteet:
Aristoteles
Carlo Rovelli – Ajan luonne